Mediamuistoja menneisyydestä

Moni tietää, että tuotin, esitin ja opetin burleskia taidemuotona. On vaikeaa määritellä, mikä näistä osa-alueista olisi kaikkein rakkain, mutta voisin väittää sen nykyään olevan opettaminen. 

Opettaminen tai ohjaaminen ovat mielestäni eri asioita. Ohjaaminen on kevyempää, opettaminen ammattimaisempaa toimintaa. Ensimmäiset burleskiopetukset tein vuonna 2013 polttarityöpajojen merkeissä. Useassa haastattelussa ja teksteissä olen muistanut yleensä vuoden olleen 2014, mutta arkistojen kätköt sanovat opetusta olleen jo aiemmin. 

Opettaminen on ihanaa ja nautin itsekin tiedosta. On todella hedelmällistä jakaa omaa ammattitaitoaan eteenpäin toisille, saada aikaan oivalluksia ja oppia samalla itsekin. Et voi opettaa hyvin, jollet itse tiedä mistä puhut ja ole opiskellut opetettavaa asiaa kunnolla. Opettamisessa on tärkeää myös huomioida erilaiset oppijat ja suunnitella opetuksensa hyvin. 

Yksityis- ja tilausopetusten lisäksi olen opettanut burleskistudiollani Studio Winkheartilla sekä myöskin opistotasoisessa opetuksessa. Ohessa Turun suomenkielisen Työväenopiston Tiedokas -lehden haastattelu vuodelta 2020. Haastattelu Marianne Klemelä ja kuvat Reijo Nurmela. Tätä en ole vielä ennen someen tai nettisivuilleni jakanut, nyt se on täällä! 

Lehden takakannen kuvaan muuten vielä, siis tuo jossa seison vihreässä mekossa ja rikkinäisissä stay-up -sukissa. Tunneillani vaatetus saa olla just sulle sopiva ja pidän itse stay-up -sukkia niin pitkään, kuin ne järkevästi päällä pysyvät. Jos sukka (tai sukkahousut) menee rikki, se ei haittaa. Rikkouma saa näkyä ja se on täysin okei eikä milläänlailla maailman loppu. Omalta osaltani rikkinäisten sukkien käyttö on sekä tuotteen käyttöiän pidentämistä että pieni vastaisku sukkahousuteollisuuden kertakäyttöisyydelle. Aina ei ole samantien pakko ostaa uutta, toisaalta, suurin osa omista sukkahousuistanikin on ostettu kirpparilta.

Millaisia muistoja sulla on Lady Winkheartin opetuksesta ja ryhmistä? 

 

 Opettajatar -terveisin, 

//Lady Winkheart 

Lady Winkheart, pitsa ja Saaristobaari

 

                        Tasan kolme vuotta sitten, 13.11.2020, tapahtui jotakin historiallista.

Tuotin toistaiseksi viimeisen burleski-iltani.

 Kyseinen iltama - Burleskia, Pizzaa & Piña Coladaa II jouduttiin koronan takia siirtämään kerran ellei kaksikin. Studio Winkheartin lopettamisen ohessa se oli todella paljon lisää työtä, kuten myös kaikki koronavarotoimet. Yleisömäärän pienentäminen, osalle lippujen palautusrumbailu, videolähetys itse illasta ja olipa iltaan myynnissä myös lippuhuijauksia, joita ihmiset oikeasti myös menivät ostamaan. Omalla tavallaan, aika siistiähän tuokin että feikkilippukauppiaat löysivät mun burleski-illan vaikkapa KISSin stadionkeikkojen sijaan! Tai ehkä ne löysivät tietysti nekin keikat. Muistutan myös tässä kohtaa, että omat tuotantoni olen tuottanut Saaristobaariin yksin. Meitä ei ole useampaa tekijää tai tuotantotiimiä. 

En muista illasta hirveästi, läpimenoissa oli muutamia ongelmia, mutta kaikki saatiin kuntoon ennen ovien avaamista. Olin tehnyt valmiiksi myös hienon keltaisen "PIENI HETKI - KAIKKI KUNNOSSA" -kyltin, koska tiesin että viimeinen tuotanto tulisi olemaan emotionaalinen ja loppupuolella iltaa olisin ihan varmasti nyyhnyyh ja niiskniisk. Niin olinkin, sain myös ruusuja. Olin myös todella loppu henkisesti eikä Studiota oltu vielä edes tyhjennetty kokonaan. Yritä siinä sitten puhua jotain järkevää yleisön ja videolähetyksen kanssa kun ääni särkyy ja on tosi väsynyt, mutta en koskaan käyttänyt lappua. Tuhosin sen itseasiassa tänä vuonna, varastoitua Winkheartia tutkiessa ja läpikäydessä.

Kolme vuotta kuulostaa pitkältä, mutta tällä hetkellä tuntuu siltä että ei siitä voi olla niin pitkää aikaa. Välimatka - monin tavoin - lienee tehnyt tehtävänsä, sillä miten hyvältä tuntui vierailla ensimmäistä kertaa poismuuttonsa jälkeen Saaristobaarissa. <3 Paikassa joka on itselleni äärimmäisen tärkeä, vaikkakin Kåren on aika kova vastus.  Mutta kyllähän se nyt vaan on Itämeren kylmä fakta, että Oikean Elämän Seiloretten ja Saaristobaarin suhde on katkeamaton ja niin vain kuuluu olla.

 Tällä tunnelmakuvalla kolmen vuoden takaa - jossa tanssin todennäköisesti Lady Gagaa  - ja toisella jonka jaan toiseksi kuvaksi instagram -postaukseen, minä, ystäväni PITSA ja bäkkäri, sanotaanko, että. Eiköhän Varsinais-Suomi edelleen tarvitse minua, pitsaa ja burleskia. <3

//Lady Winkheart 

Ps. Saaristobaarin pitsalista oli menty uudistamaan, se oli _erittäin vaikeaa sulatella_, mutta näemmä hätä ei ole enää suuri sillä alkuperäiset herkut on palautettu. Aaah, kiitos pitsajumalille. Kimitoö ja Nagu ovat edelleen olemassa <3

Lady Winkheart tanssii Saaristobaarissa, oletettavasti lempparimusaan. 

Kuvakiitos: Teemu Nurminen 

Turku, miten teillä menee?

 Tämän vuoden lopussa Studio Winkheartin sulkemisesta tulee kuluneeksi kolme vuotta. Kolme vuotta kuulostaa hurjalta määrältä vuosia ilman viikottaista opetusta, Studion tunnelmaa, opetus- ja ohjaushetkiä ja paikkaa, jonne aina voi palata. Ohjaavana ja omistavana henkilönä toki itselläni oli myös lukuisia velvollisuuksia kyseistä tilaa kohtaan. 

 Studio Winkheart oli rakas, ihana, tunnelmallinen - myös muillekin kuin vain minulle. Puisen ulko-oven turpoaminen oli  yksityiskohta jonka moni muistaa, puhumattakaan väliovien narahduksesta. Sijainti oli myös sujaisan salainen, aivan täydellinen burleskistudiolle ja vieläpä ihan Turun ydinkeskustassa!

 Studiolla on valokuvattu, järjestetty kampaustyöpajaa, tehty ensimmäisiä omia höyhenviuhkoja, boailtu, aurinkovarjokoreografioitu, tasseloitu (sekä käytetty tasseleita että askarreltu niitä), riisuttu ja puettu, riisuttu ja puettu. Pyöritty ja liikuttu ja kuunneltu kyllästymiseen asti rytminlaskemistani. Joku ryhmäläiseni joskus vitsaili, että haluaisi "ja pyörii ja riisuu" -äänen viestiäänekseen.

 Studiolla on myös itketty, niin sen lopettamista kuin muistoja, juhlittu yhdet hautajaiset (hyvästi Hylätty Huvipuisto <3), järjestetty useampia kirppispäiviä ja järjettömän massiivinen lopetuskirppis (siellä käyneet tietävät, että minulla on todellakin ollut PIENEN TEATTERIN verran rekvisiittaa, ihan tosissaan..), juhlittu Lady Winkheartin 10 -vuotistaiteilijajuhlaa. Soolokursseiltu, ihmetelty uusille lavahahmoille nimiä, vietetty piknikejä, pikkujouluja ja erinäisiä illanistuskeluja. Lanseerasin myös Viettelevien Alusvaatteiden Illan, joka järjestettiin Studion viimeisenä syksynä. Harvat ja valitut saivat myös yöpyä Studiolla, se vasta luksusta onkin ollut!

 Hapsulampun alla on kuiskittu salaisuuksia ja marjapuuron väristä sohvaa nojatuoliystävänsä kanssa on rakastettu, kulutettu ja hyödynnetty. Toivottavasti heillä menee hyvin uusissa kodeissaan ja oli myös mahtavaa, etteivät himoittu hapsulamppu, sohva ja nojatuoli päätyneet yksikään toisen kanssa samaan uuteen kotiin. Huutokaupassa ne nimittäin päätyivät eri osoitteisiin ja esineistöä ylipäätään haettiin ympäri Suomea. Huutokauppa oli hyvä idea, mutta... Täytyy kyllä sanoa, että osan ihmisten kanssa sen sääntöjen noudattaminen oli kyllä kaikkea muuta kuin helppoa, muttei nyt mennä enää siihen. Jatketaan mukavampien asioiden parissa. 

Kävi Studiolla myös Maaseudun tulevaisuus, Marissa Mehr -burleskikirjaansa varten, muistaakseni myös Miss Sassy Fierce omaa kanditutkielmaansa varten haastattelemassa minua, Turun Sanomat ja Turkulainen. Ja ehkä Sinä? Ehkä sinä olit yksi heistä, joka mahdollisti Studion olemassaolon ja sen, että sain opettaa parhaimmillaan kolme kertaa viikossa. Opettamista ja tiedonjakamista rakastan. 

 Studion hautaaminen tapahtui juuri silloin, kuin sen pitikin eikä syy ollut koronassa. Paljon on myyty, osa lahjoitettu ja kaikki on mennyt uusiksi. Loppupeleissä kuitenkin, ne oman elämäni tärkeimmät asiat eivät ole menneet uusiksi. Viimeisenä syksynä en myynyt ainuttakaan burleskista kertovaa tietokirjaa tai muutakaan teosta, enkä yhtäkään elokuvaa. Olihan silloinkin jo selvää, että burleski ei tule kuolemaan minussa, siihen vain tarvittiin aimo annos välimatkaa. Silloin Studion aika myös tuli viiden vuoden jälkeen täyteen. Kiitos, että Studio sai olla olemassa tuon ajan <3

 Välimatka on ollut pitkä, vuosissa ja kilometreissäkin, ulkomailla asti on asuttu. Ilman mitään, siis _yhtään mitään_ burleskiin liittyvää asiaa. Eipä ollut tarjolla klubeja, studioita, tekijöitä, kuvauksia tai opetuksia. Oliko se hyvä asia? Todennäköisesti oli. Tuntuiko se hyvältä asialta? Noooh, niin miten tämän nyt muotoilisin... 

 Tulisitko taas kanssani hyörimään ja pyörimään? 

 Joten rakas Turku, näkemiin ei ole enää näkemiin 

eikä koskaan ollut hyvästi. 

 Varastojen ja arkistojen -kaiveluterveisin, 

<3 Lady Winkheart

Ps. Ohessa minä juhlin, Studion hautajaisia olettaisin? 
Ikinä ei taidettu niitä hautajaiskuvia vielä julkaista. Mutta nyt näette yhden ja ehkä loppujakin on vielä jossakin kohtaa mukava muistella.

Lady Winkheart juhlii. Kuva: Emilia Reponen